Myllypurosta Kalasatamaan

Poliisi, toteaa 7-vuotias pelkääjän paikalla.

Ei hemmetti - ei taas, ehdin ajatella. Missä, kysyn.

Ei missään, vastaa lapsi.

Ei saa lausua poliisin nimeä turhaan, valistan 7-vuotiasta.

Appttee, jatkaa 7-vuotias. En sano mitään, en tiedä mitä sanoa. Lapsi jatkaa kummallista äännähtelyään. Laitan radion kovemmalle.

Mikähän sillä nyt on, ajattelen. Voiko 7-vuotias sairastua yhtäkkiä johonkin mielenterveyttä horjuttavaan sairauteen. Kelaan hätäisesti kaikki virheeni, joita olen äitinä tehnyt. Lista on aika pitkä, mutta ei siellä synneissä mitään sellaista mielestäni ole, että siitä tällaista aiheutuisi. Toisaalta mistäs minä tiedän… Yhtään mitään.

Ehditään Kulosaaren sillalle. Tsoo... teen, lapsi jatkaa muminaansa. Hiljennän radion ja yritän virittää keskustelua jalkapallosta (se tehoaa yleensä tilanteeseen kuin tilanteeseen). Lapsi ei reagoi, vaan jatkaa epäselvää yksinpuheluaan. Oikeasti, mikä sitä vaivaa?

Kunnes mulla välähtää. Te arvasitte sen heti. Allekirjoittaneella meni matka Myllypurosta Kalasatamaan. Se osaa lukea. Ainakin auttavasti.

Aika on kypsä. Ihan kuten silloin keväällä sen kynäotteen kanssa. Ei se kummoinen taiteilija ole vieläkään, mutta käsiala on jo selkeää ja luettavissa.

Lukuharjoituksia.

Tätä on odotettu. Tai itse asiassa, ei ole odotettu. Ollaan me isot keskenämme mietitty, että oppiikohan se lukemaan ennen toista luokkaa. Sisarensa on sitä mieltä, että tuskin edes vielä yläkouluun mennessä. Mies taas on ollut täysin varma, että ennen joulua. Itse en ole osannut odottaa oikein mitään.

Onhan se jo reilun vuoden verran lukenut sujuvasti sarjataulukoita,  sekä kotimaisia että ulkomaisia. Osaa esimerkiksi lukea sanat Shakhtar Donetsk ja Ibrahimović, myös asiayhteydestä irrotettuina (itse lunttasin kirjoitusasut), mutta perinteisemmät sanat, kuten kissa ja kukka eivät ole avautuneet.