Helppo elämä

Elämä on nykyään helppoa. Isot lapset ovat henkisesti huomattavasti helpompia kuin pienet: Ei tarvitse pelätä tai ennakoida täysin puskista tulevia kiukunpuuskia ja muita pikkulasten kummallisuuksia. Isojen lasten kanssa voi tehdä melkein mitä vaan ja mennä minne vaan. Ilman sitä ennakointia. Mitä en muuten koskaan oppinut eli kyllähän se vika on täällä narun toisessa päässä.

Fyysisesti arki on toki rankempaa, kiire kasvaa vuosi vuodelta. Mutta sitä en laita lasten piikkiin. Eikä se edes mua haittaa. Mun stressinsietokyky aikaa vastaan on huomattavasti parempi kuin kyky ymmärtää ”aikuisen tavoin” pikkulasten mielenliikkeitä. Ikuinen (siltä se ainakin tuntui) taistelu milloin mistäkin - syömisestä, nukkumisesta, pukemisesta, younameit - on ohi. Ja ymmärrän olla siitä kiitollinen. 

 

 

Sain tämän kuulostamaan siltä kuin lapseni olisivat kakskolmekymppisiä ja täysin omillaan. Näin ei tietenkään ole enkä sitä toivokaan. Kyllähän meille edelleen erimielisyyksiä tulee, mutta niistä pystytään aina rakentavasti puhumaan. Ilman, että kukaan (edes minä) vetää itkupotkuraivareita pitkin kyliä. Ja siinäkin on omat haasteensa, että lapset eivät enää ole koko ajan valvovan silmän alla. Mutta uskon ja toivon, että osaamme riittävästi opastaa ja tukea heitä itsenäiseen olemiseen.

Kaupankäynti (aka lahjonta) on edelleen voimissaan, mutta ilman uhkailu- ja kiristysmoodia. Katteettomia lupauksiakaan ei ole tarvinnut aikohin antaa. Jotain sulle ja jotain mulle -menetelmä toimii hyvin. Ihan perustarpeiden tyydyttämisillä mennään: "Saat ruokaa jos lähdet mun kanssa kauppaan" "Saanko valita mitä vaan?" "Saat" "Jee, sushia!"