Kolme päivää 14,20 eurolla

Joku aika sitten unohdin lompakkoni ystäväni autoon. Auto, jossa lompakkoni turvallisesti lojui, oli pihalla, mutta autonomistaja oli lähtenyt kolmen päivän työmatkalle. Autonavaimet mukanaan. Olin kotona kolmisin lasten kanssa, miehen lisäksi myös vanhempani olivat matkoilla. Oli aika orpo olo, kun tajusin tilanteen. Ei lompakkoa, ei rahaa, ei kortteja, ei mitään.

Ystäväni isä, jolla on auton vara-avaimet, tarjoutui tulemaan Tampereelta avaamaan auton ovet ja olisi näin pelastanut meidät pulasta. En kuitenkaan tohtinut ajeluttaa seitsemänkymppistä ihmistä edestakaisin vain sen takia, että me emme kuolisi nälkään (joka oli lasten mielestä se todennäköisin vaihtoehto).

Ihan ensimmäinen vaihtoehto olisi ollut lyödä auton ikkuna sisään ja käydä hakemassa omansa pois, mutta en usko, että vakuutusyhtiö saati poliisi olisi ollut kovin tyytyväinen tähän vaihtoehtoon. Ystäväkin olisi ollut entinen.

Toki olisin voinut lainata rahaa ystäviltä tai pyytää jotakuta siirtämään Inkan tilille rahaa mutta sen vastineeksi olisin joutunut kuuntelemaan pilkkaa, ivaa ja ikuisuuksia kestänyttä naljailua. Ja sitten tuli uhovaihde päälle, kyllä me tästä selvitään, vain kolme päivää. Raavittiin kokoon kaikki irtohilut jotka kämpästä löytyivät, saaliiksi tuli 14 euroa ja 20 senttiä.

 

Kaksi päivää meni hienosti, ainoastaan autolla ajoa joutui optimoimaan ja sekin oli oikeastaan ihan hauskaa. Ensimmäistä kertaa seurasin bensan kulutusta, normaalisti ajan tunteella. 14 eurolla ei saa oikeastaan mitään. Ja ruoka maksaa. Periaatteessa tiesin sen, mutta en kuitenkaan ole tiedostanut kuinka paljon. Vihannekset jäivät kauppaan, samoin hedelmät banaaneja lukuun ottamatta.  Kolmen tomaatin hinnalla ostin mannapuuroa, jonka syöminen oli elämysmatka lapsille (ja keittäminen minulle), kumpikaan heistä ei ollut koskaan maistanutkaan sitä. Mutta hyvin maistui, ennakkoluuloista huolimatta. Pakastimen antia hyödynnettiin sen verran kuin pystyimme, kolmen mustikkarasian verran. Muuta pakastimesta ei löytynyt. Meillä ei kaapeissa ole mitään hätävaroja, ruokaa ostetaan tarpeen mukaan. Pastaa ja riisiä löytyi, useampaa sorttia. Kolmantena päivänä sijoitin jopa viimeiset neljä euroa broilerifileisiin: vähän kun sovelsi, niin kummasti kahdesta fileestä kolme henkilöä söi. Onneksi mitään ylimääräistä ei ollut pakko ostaa, niin kahvia kuin vessapaperiakin löytyi kotoa.

Kolme päivää meni hienosti ja olemme kaikki edelleen elossa. Myönnän, että sain jopa kiksejä asiasta.  ”Tänään olen kuluttanut vain 4,20 euroa”, se oli hieno fiilis. Jos tämä olisi joka viikkoista, tai jos pakottavaan tarpeeseen rahaa ei olisi saatavilla, niin siitä olisi hienous kaukana, mutta tällaisena pakollisena empiirisenä kokeiluna kokemus oli jopa palkitseva. Ainoa negatiivinen kokemus jäi perheen pienimmälle: tapahtuneesta on jo kuukausi aikaa, mutta poika kyselee edelleen päivittäin ”onko meillä rahaa” ja varmuuden vuoksi käy joka ilta tarkistamassa, että laukustani löytyy lompakko. Taisi kuitenkin perusturvallisuudentunne järkkyä.

Ajattelin jalostaa tätä kokeilua vähän pidemmälle: mikä on minimi millä pärjää esimerkiksi kuukauden? Taidan kuitenkin odottaa siihen asti, että tuolla nuorimmaisellakin on kapasiteettia ymmärtää tilanne.