Pääkallohuivi

Äiti ja tytär Zarassa. Äiti bongaa siellä tosi kivan pääkallohuivin.

Äiti: Tosi makee, haluisitsä tällaisen?
Tytär: En mä tarvii.
Ä: Mut justhan sä sanoit, että tarvitset uuden huivin.
T: Joo, mutten tollaista.
Ä (lannistumatta): Mut täähän olisi tosi kiva, oikeesti. Sopisi tosi hyvin sulle.
T: Eikä sopisi. En halua sitä.
Ä: Kylläpäs haluat.
T (selkeästi artikuloiden): Mä en halua sitä. Ymmärrä.
Ä (marttyyrina): Ai jaa, no ei sitten.

T: Mikset sä vaan osta sitä itselles. Siis sähän ton haluat.
Ä: En mä voi.
T: Mikset voi?
Ä: Mä olen nelikymppinen. En mä voi ostaa mitään pääkallohuiveja. Mut sä voisit, oot niinku kohderyhmää.
T: Ai niinku, että ostettaisiin se mulle ja sit sä voisit lainata (näyttää käsillä lainausmerkkejä) sitä. Tosi ovelaa.
Ä: Niin, jotain sinne päin.

T: Äiti hei, sä olet välillä tosi omituinen.

Omituinen tai ei, mutta äidillä on uusi lainahuivi. Tosin ei mitään käsitystä missä tuota voi pitää. Pointti ei ole kuviossa vaan väreissä, kaapista löytyy ainakin kolme paitaa, joiden kanssa sitä voi pitää.